Kotona!

Olen loppukesän ja syksyn aikana muutamia kertoja jo maininnut elämässäni tapahtuneista  muutoksista. Oikeastaan koko mennyt vuosi on ollut aika turbulentti ja surullinenkin. Menetin molemmat vanhempani vain puolen vuoden välein (isä jouluna, äiti heti juhannuksen jälkeen). Surun ja ikävän keskellä olen järjestänyt kahdet hautajaiset ja hoitanut kaiken kammottavan byrokratian, joka tällaiseen liittyy.  Olen myös tehnyt itselleni vaikeita päätöksiä, yksi niistä on ollut asuntoasia. Kolme vuotta sitten muutimme Kaartinkaupunkiin maailman ihanimpaan puutaloon. Asetuimme sinne herran kukkaroon onnesta soikeina. Ostimme tuon asunnon tunteella, vaikka kyllähän minä jo alusta asti olin hieman hämilläni kämpän rajallisesta koosta. Olen tyyppi, joka ottaa ja vie tilaa, levittäydyn mielelläni laajalle alueelle ja kaipaan liikkumatilaa. Mutta hyvin me sinne ihanuuteen mahduimme. Vanhempieni poismeno muutti asian, piti funtsia, mitä Töölön lapsuudenkodilleni teen. Rakas veljeni menehtyi jo 15 vuotta sitten, joten kaikki päätökset jäivät minulle. Pyörin täällä Töölössä ja ihmettelin tavara- ja paperimäärää ym. Lopulta en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin muuttaa itse Töölööseen. Niin, ja saada Eki tulemaan mukaan. Ajattelin, että me vaan muutetaan ja sitten alan selvittellä arkistoja, tarvaroita ym. Mutta niin kai, kaikkea muuta! Olin viettänyt paljon aikaa täällä vanhempieni eläessä, viime vuosina lähes päivittäin, mutta tällöin en ollut ajatellut asunnon kuntoa. Asuntoon muutettuamme hiffasin, että täällähän on ihan pakko tehdä ainakin pintaremontti, sen verran rapistuneeksi asunto oli päässyt.  Onneksi saimme maailman parhaan urakoitsijan, joka hoiti hommat tyylikkäästi ja luotettavasti. Remppaviikkojen aikana asuimme siis jo täällä ja siirtelimme tavaroita paikasta toiseen tehdäksemme tilaa kulloinkin rempattavalle kohdalle. Kylppärin ja veskin jätimme suosiolla ensi vuoteen.

Suurin päätös on siis tehty, jäljellä on pienempiä päätöksiä; mitä pitää, mitä hävittää, mitä myy, mitä antaa pois .... Tavara on vain tavaraa, mutta kaikki muu, valokuvat, kirjeet, paperit, muistot.... Päivittäin löydän jotain, joka nostaa tunteet pintaan. Täällä on isovanhempien kirjeenvaihtoa, mummin koulutodistuksia sadan vuoden takaa, äidin päiväkirjoja sodan ajalta, kymmeniä valokuva-albumeita, ihan mitä vaan.... Äärettömän mielenkiintoista ja arvokasta historiaa. Mutta ei tässä itku auta - yritän pitää pään kylmänä ja edetä rauhallisesti, asia kerrallaan, ei ole muuta vaihtoehtoa.


Lopuksi haluan todeta, että kaikesta turbulenssista, surusta ja päätösten teon stressistä huolimatta,  tiedän olevani onnekas. Vanhempani saivat elää hyvän ja pitkän elämän, sain pitää heidät elämässäni kauan ja he olivat varsin virkeitä loppuun asti. Minulla on myös hyvä rauha järjestellä asioita, on katto pään päällä. En siis todellakaan kerjää myötätuntoa, kunhan vaan tilitän, tää on elämää :D Puss!

Kommentit