Surun keskellä

Uuden vuoden aattona, puoli vuotta sitten,  kirjoitin aika poikkeavan tyylisen postauksen ja kerroin isäni poismenosta. Ikävä ja suru oli suunnaton. Nyt on tullut aika kirjoittaa toinen samantapainen kirjoitus ja laittaa samanlainen kuva tänne. Kevään aikana suru isäni poismenosta lievittyi ja se korvautui iloisilla ja kiitollisilla muistoilla. Samaan aikaan pinnalle nousi huoli äidistä, joka menetti elämänkumppaninsa yli kuudenkymmenen vuoden ajalta. Äitini on aina ollut vahva, rintamaveteraani, joka ei turhia ole valitellut. Joskus jopa toivoin, että hän valittaisi jostain, jotta voisin lohduttaa häntä, kuten hän on lohduttanut minua vuosien varrella. Mutta ei valituksia eikä turhia tunteiluita, se ei ollut hänen tyylistään. Sen sijaan hän kirjoitti paljon, kirjeitä, muistelmia, päiväkirjoja - se oli hänen tapansa purkaa tuntemuksiaan.

Vietin keväällä päivittäin paljon aikaa äitini luona, hoitelin käytännön asioita, muistelimme isää, selvittelimme tavaroita ja välillä vaan istuimme ihan hiljaa omissa mietteissämme. Huomasin, että äidin kunto alkoi heiketä päivä päivältä kunnes toukokuussa tilanne kärjistyi niin paljon, että hänet otettiin sairaalaan tutkimuksiin. Tämä sairaalamatka jäi hänen viimeisekseen ja rakas äitini nukkui rauhallisesti pois toissapäivänä. Olin paikalla ja pidin kädestä, kun äiti hengitti viimeiset hengen vetonsa. Rauhallisesti ja kauniisti. Nyt surun keskellä olen äärimmäisen kiitollinen vanhemmilleni kaikista hyvistä elämän eväistä, jotka heiltä olen saanut ja joiden voimalla olen selvinnyt läpi elämän tuulten ja tuiskujen. Vanhempani tiesivät sen, mitään ei jäänyt epäselväksi. Nyt elämä jatkuu, tässä tilanteessa on hoidettava hautajaisia ja muita byrokratioita, päivä ja asia kerrallaan. Suru hellittää, tiedän sen. Kiitos isälle ja äidille ihan kaikesta - levätkää rauhassa, minä pärjään!


Kommentit

  1. Osanottoni suruusi. Itse menetin isäni 7 vuotta sitten ja silloin menetin myös ihmisen, joka tiesi ja tunsi missä menen. Äitini nukkui pois reilu vuosi sitten ja ajatus siitä, että on orpo on aika mykistävä. Ei sitä tällä iällä yleensä ajattele. Kauniit ja lämpimät muistot kantavat, toivottavasti myös sinun elämässäsi.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti