Haikeutta...

Toipilasaikani on tässä nyt edennyt aika verkkaisesti, kuntoutuminen edistyy päivä kerrallaan. Tämä vaatii kärsivällisyyttä, ominaisuutta, jota minulle olisi voitu suoda vähän enemmän. Opettelen ja opinkin kärsivällisemmäksi koko ajan, mutta toimettomuus ei ole mua varten.

Eli siis, proggista kehiin. Moni varmasti muistaa mun salonkiproggiksen ja siihen liittyvät kaikki maalaus-, raivaus- ja raivoamis-vaiheet. Tähän on nyt palattu. Olin aikoinaan raahannut vanhempien vintiltä kivat jalavapuiset 50-luvun kaapit ja maalannut ne mustiksi. Aika pian huomasin, että ainakin toinen niistä, ellei molemmat, oli liikaa. Salonki on tuntunut täyteen ahdetulta, enkä ole pystynyt hyödyntämään järkevästi kaappien tarjoamaa säilytystilaa. Kauniit huonekalut alkoivat muodostua taakaksi. Tiina ihastui kaappeihin ja lupasi ottaa ne omaan kämppäänsä. Mutta nyt on selvinnyt, että ei ne sinnekään mahdu. Joten nyt ajattelin, että niistä on pakko luopua; on parempi, että ne päätyvät jollekin, joka niitä oikeasti tarvitsee ja arvostaa. Siispä soitin taas kerran Työ ja toiminta ry:n noutopalveluun, josta kundit tuli ne tänään hakemaan. Työ ja toiminta on yleishyödyllinen yhdistys, joka pitää kirpparia. Samalla he tarjoavat työttömille järkevää toimintaa - kaikki hyötyvät.

Olen ihan varma, että joku kotiaan retrotyylisesti, tai muutenkin, sisustava ihastuu ikihyväksi näihin mun vanhempien ensimmäisestä yhteisestä kodista peräisin oleviin tyylikkäisiin kaappeihin.  Mutta silti - nyt, kun ne kaapit ovat tosta hävinneet - mulla on hirveän haikea olo. En ehkä voi sanoa, että mua kaduttaisi, mutta ei mulla pelkästään helpottunutkaan olo ole. Esineet ovat kyllä niin paljon muuta kuin materiaa. Ne kantavat mukanaa mennyttä elämää, paikkoja, muistoja ja merkityksiä. Nämä kaapit vievät mut melkein fyysisesti takaisin omaan lapsuuteeni, ne olivat osa meidän Töölönkadun ruokailuhuoneen kalustusta. Ja ruokailuhuone tuo mieleen tapahtumia, jouluaattoja, synttäreitä, leikkejä ja muita lapsuuden muistoja. Nyt tässä tuota jäljelle jäänyttä, taas kerran jonkinlaista järjestämistä vaativaa, seinänreunustan tavarakasaa katsellessa yritän ajatella, että ei se mitään... Eihän sitä Töölönkadun taloakaan enää ole olemassa, paikalla on ihan toinen talo. Ja eihän ne muistot mihinkään häviä, vaikka tavarat ovat muualla. Ja eläähän ne tavarat edelleen elämäänsä, ne tulevat varmasti ilahduttamaan jotain toista - ehkä ne päätyvät taas jollekin nuorelle parille ensimmisen kodin sisustukseksi. Toivon!


Valmiina matkaan, kohti uutta elämänvaihetta

 
 
 
Tästä tulee huima astia- tai mikä vaan -kaappi jollekin - elämä jatkuu

 
Sisältä näkyy kaunis puu vielä, hieno kontrasti maalaamaani mustaan pintaan

 
Näin kauniita avaimia en ole nähnyt uusissa mööpeleissä ikinä
 
 
 
Hyvää matkaa, syntymätodistus on mukana, elä vielä pitkään!
Toivoo Ripsu








Kommentit