Lupaamani arvostelu näytelmästä Kristuksen morsian

Suvaitsemisen dilemma

Heidi Junkkaalan käsikirjoittama ja Saana Lavasteen ohjaama Kristuksen morsian – esitys
ei varmasti jätä puhuttelematta ketään. Yhteiskunnallisesti jatkuvasti ajankohtaisena pysyvien teemojen taustalta löytyy myös yksilötasolla jokaista koskettava tarina.


KRISTUKSEN MORSIAN

Käsikirjotus                        Heini Junkkaala

Rooleissa                            Wanda Dubiel, Joanna Haartti, Kristiina Halttu, Oskari Perkki, Jukka                                          Puotila, Seppo Pääkkönen, Leena Pöysti ja Hanna Raiskinmäki

Ohjaus                                Saana Lavaste
Lavastus                             Veera Laakso
Puvut                                  Veera Laakso ja Katerina Zherbina
Äänisuunnittelija                   Saija Raskulla
Valot                                   Petri Tarkiainen
Naamiointi, peruukit ja                                                                                                          
 kampaukset                        Mila Niemi ja Tuire Kerälä

Kantaesitys Omapohjassa 26.3.2010
Uusintaensi-ilta oli Pienellä näyttämöllä 7.1.2011

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Kansallisteatterissa vuosi sitten kantaesityksensä saaneen Kristuksen morsian-esityksen pääteema on kristinuskon monimutkainen suhde sukupuoleen; niin homoseksuaalisuuteen kuin naispappeuteenkin.  Näistä edelleen päivänpolttavista kysymyksistä on varmasti jokaisella suomalaisella oma henkilökohtainen näkemyksensä ja mielipiteensä.

Esityksen johdantona toimii paratiisikohtaus, jossa alastomat ihmiset huomaavat ulkoiset sukupuoliset eroavaisuutensa ja alkavat peitellä intiimialueitaan. Oivalluksen seurauksena ihmiskunta jakaantuu kahteen sukupuoliryhmään – miehiin ja naisiin.

Johdannosta siirrytään varsinaiseen tarinaan. Siinä päähenkilö Marion (Joanna Haartti) on menossa naimisiin tyttöystävänsä Julian (Leena Pöysti) kanssa. Marionin äiti (Wanda Dubiel) on piispan virkaa hakeva suvaitsevainen pappi. Juuri ennen häitään Marion kuitenkin kokee uskonnollisen herätyksen, peruu häänsä ja – myös äitinsä suureksi hämmennykseksi – liittyy ääriuskovaiseen seurakuntaan. Näistä lähtökohdista kehittyy esitys, joka pitää katsojan valppaana kahden ja puolen tunnin ajan, loppuun saakka.

Moniulotteinen esitys pakottaa katsojan miettimään asenteitaan ja suhdettaan seksuaalisuuteen, uskontoon, moraaliin ja suvaitsevaisuuteen. Jos olet jonkun puolella, oletko automaattisesti jotain toista vastaan? Ja mitä menetelmiä voit käyttää ajaessasi jotain asiaa? Ja onko veri vettä sakeampaa?


Yhteiskunnallisesti ajankohtaisten teemojen lisäksi teos kätkee varsin henkilökohtaisen merkityksen sen käsikirjoittajalle, dramaturgi Heini Junkkaalalle. Itsekin seksuaaliseen vähemmistöön kuuluva Junkkaala on kasvanut ääriuskovaisessa perheessä ja joutunut puntaroimaan käsikirjoituksessaan esille ottamiaan teemoja lähes koko elämänsä ajan.  Juuri henkilökohtaisuus saattaa olla syynä teoksen vahvaan inhimillisyyteen. Esityksessä ei tuomita, ei syytellä eikä osoitella, vaan siinä tarjotaan runsas määrä näkökulmia ja kysymyksiä, joihin ei voi olla yksiselitteistä vastausta.  Teos näyttää, että tässä dilemmassa ei kukaan voi olla ehdottomasti oikeassa tai väärässä, kukaan ei ole vain voittaja eikä vain häviäjä.


Näyttelijät selviytyvät työstään erinomaisesti. Etenkin Wanda Dubielin äiti-piispa-hahmo on koskettava kamppailussaan kutsumuksensa ja moraalinsa sekä eettisten asenteittensa ristiriidassa. Hanna Raiskinmäen kaksoisrooli nynny-uskovaisena ja punkkari-lesbo-aktivistina on myös erityisen maininnan arvoinen. Raiskinmäen räikeät roolihahmot kehittyvät napakasti ilman liiallista karikatyyrisointia. Joanna Haartti ilmentää syvällä antaumuksella Marionin ahdistusta ja pyrkimystä ”puhdistaa” itsensä homoseksuaalisuudesta.  Marionin ymmärtäväistä ja rakastavaa tyttöystävää esittävä Leena Pöysti on hyvyydessään ja kiltteydessään liikuttava.

Lavastuksesta, ja osittain myös puvustuksesta, vastaava Vera Laakso osoittautuu kekseliääksi ammattilaiseksi. Lavastuksen pääelementtinä toimii valtavan kokoinen Raamattu (?), jonka sivuja eri ääriuskontokuntien edustajat käyvät kääntämässä. Katsoja kohtaa muiden muassa burkaan pukeutuneita naisia ja äärijuutalaisia rabbeja. Näilläkin hahmoilla on jokaisella oma symbolinen merkityksensä esityskokonaisuudessa.

Mieleenpainuvimpana sivuna lavastus-kirjassa näkyy Hollantilaisen 1400 – 1500 -lukujen vaihteessa eläneen taidemaalari Hieronymys Boschin teos Maallisten ilojen puutarha. Maalauksessaan Bosch kuvaa groteskeja ihmishahmoja, kidutettuja sieluja helvetissä ja enkeleitä, jotka ohjaavat pelastettuja taivaan valoon.  Tämä maalaus on omiaan symboloimaan kaikkea sitä sekasortoa, hätää ja ahdistusta, jota tässä tarinassa osallisena olevien henkilöiden päässä pyörii.

Kantaesityksen jälkeen Suomeen on valittu historian ensimmäinen naispiispa, Suomen lutherilaisesta kirkosta on television homo-illan jälkeen eronnut tuhansia ihmisiä, politiikassa puidaan edelleen parisuhdelakia ja homoparien oikeuksia, kirkon sisällä ja ulkopuolella väitellään sukupuolirooleista ja julkisuuteen on tullut sukupuolta vaihtanut pappi. Kansallisteatterin Kristuksen Morsian on tästä syystä ajankohtaisempi kuin koskaan. Kristuksen Morsian onnistuu osoittamaan sen suuren ristiriidan ja vaaran, joka kärjistyneessä diskurssissa, ja fundamentalismissa yleisesti ottaenkin, piilee. Kristuksen Morsiameen on onnistuttu vangitsevasti kokoamaan niin suuri määrä sisältöä, symboliikkaa ja ulottuvuuksia, että se mahdollistaa uusia oivalluksia useammillekin katselukerroille.


Tämä on teos, jota suosittelen ihan jokaiselle!

Kommentit

  1. Hienoa oli nähdä miten erinomaisen tarkka, analyyttinen, tosi ja hyvä käsikirjoitus oli innoittanut näyttelijät ja ohjajaan tekemään hyvää ja eläytyvää teatteria, taetteria joka jälleen kerran näytti mikä voima ja puhuttelevuus sillä on. Monia erinomasia intesiivisiä näyttelijäsuorituksia kautta linjan kuten Marionin ja Julian sekä äidin. Ohjauksessa terävää symboliikka kuten kirkon yli jylisevä suihkukone juuri kun Marion oli havahtunut todelliseen rakkauteensa. Tai miten kirkon l a s i ruutu särkyi vastareaktiona siihen heitettyyn fundamentaistiseen kirjaan ja lasin sirpale tappoi ihmisen. Terävää sarkasmia nousi viinimaljoista jotka lesbotytöt nostivat toisilleen kuten ehtoollisen ikään. Nimi Marion kuten Juliankin oli huolellisesti harkittu, molemmat viittaavat Jeesuksen aikaan, Marion viittaa Ut.n Marioihin ja on sekä pojan että tytön nimi ja Julia oli Julius Caesarin tyttären nimi ja tietysti maailman suurimman rakkaustarinan Romeon ja Julian mukainen, jossa Julia on Maria Magdaleenan typos.
    Julia kuolee lopussa kirkossa kuten Shakespeare-typoksensakin. (Romeon Julia hautaholvissa, Kristuksen morsiamen Julia alttarille juotuan enteellisesti viinimaljasta kuten Sh:n Julia myrkkymaljasta.)
    Vanha myös itsensäs kanssa kamppaileva pappi saa nimen Juho eli Johannes, joka oli Jeesuksen feminiininen ja rakkain hänen rintaansa nojaava opetuslapsi, jonka rooli näkyy aivan uudessa valossa myös pastori Olli Arolan kohuteosta Tuntematon tuhlaajaisä ja hänen kaksi poikaansa vasten, missä Tuhlaajapoika on Jeesus, jonka rikos isäänsä vastaan oli… .niin mikä?
    Julia kuolee alttarille kiitos-virren alle, loistava sarkastinen oivallus sekin:

    Virsi 821 Kiitos, hyvä Jumala

    1. Kiitos, hyvä Jumala, rakkauden lahjasta. Kiitos tästä hetkestä alttarisi edessä.

    2. Annoit meidän kohdata, toisissamme tuntea ystävyyden alkavan, rakkauden kasvavan.

    3. Tänään liiton solmimme, »tahdon»-sanat sanoimme. Siunaa meitä, Jumala, täytä meidät ilolla.

    4. Anna rakkautesi jokaiselle lahjaksi. Kiitos tästä hetkestä alttarisi edessä.
    Ilmoita asiaton kommentti

    Loistavan terävä leffa
    Seppo Heinola
    tampere

    VastaaPoista

Lähetä kommentti