Ajattelemisen aihetta - Vihan veli

Kesken hurmaavan häähumun päätin kuitenkin ryhtyä synkistelemään. Tai ei, en mä synkistele, haluan vaan kertoa vähän Kansallisteatterin Vihan veli esityksestä. Se oli must hyvä! Tottakai siinä oli yliampuvia kohtauksia, mutta kaikki oli kiehtovasti toteutettu. Sitäpaitsi se pani ajattelemaan taas kerran, kuinka tärkeää olis muistaa kungfutselainen viisaus "älä tee muille sitä, mitä et itsellesi soisi tehtävän".

Niinpä - tollakin! Mutta tässä siis teatterikurssia varten tekemäni lyhyt sepustus/arvio/kuvailu stygestä.

Vihan Veljessä kaikilla on paha olo

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 6. 4. kantaesityksensä saanut, Heidi Räsäsen käsikirjoittama ja ohjaama Vihan veli käsittelee arkoja ja kipeitä asioita.

Esitys puhuu koulukiusaamisesta, mutta samalla se paljastaa suuren joukon muitakin ajankohtaisia teemoja. Katsojalle avautuu miltei painajaismainen kauhuspektaakkeli, joka ei voi jättää ketään kylmäksi.  Sairaan yhteiskunnan paha olo näyttäytyy monilla eri tavoilla. Koulukiusaamisen edestä, vierestä ja takaa löytyy lukuisia eri ilmiöitä. Katsojalle räväytetään varsinainen kavalkadi mitä groteskimpia asioita koulusurmista itsemurhayrityksiin ja paljon siltä väliltä.

Heidi Räsänen on kertonut, että hän sai idean näytelmäänsä löydettyään kirpparilta vanhan pulpetin, jonka kannen sisäpuolelle oli kirjoitettu teksti: ”Auttakaa joku, mut kiusataan hengiltä.”

Tästä samasta lauseesta Räsänen muodostaa näytelmänsä johdannon ja esityksen punaisen langan. 

Kouluun tulee Liikennepoliisi (Wanda Dubiel), joka ottaa tehtäväkseen suojella nuoria ja löytää kiusaaja ja kiusattu. Koulun kova rehtori (Jukka Puotila) puolestaan vähättelee ongelmaa, ja on esimerkiksi sitä mieltä, kiusatuksi tuleminen johtuu kiusatun omasta heikkoudesta.

Koulussa kiusattu Isopää-Elina (Emilia Sinisalo) on muuttunut hädässään melkein näkymättömäksi ja lähes mykäksi. Poliisikaan ei huomaa hänen hätäänsä, vouhottaessaan kaikista muista järjestyshäiriöistä. Niin näkyvä Isopää-Elina kuitenkin on, että häntä edelleen pystytään kiusaamaan ja rääkkäämään aina tilaisuuden tullen.

Esityksen edetessä jokaisen paha olo ilmenee yhä selvemmin. Kaikki, niin aikuiset kuin nuoretkin, ovat sekä uhreja että ”pahantekijöitä”. Kaikilla on luuranko kaapissa, syitä ahdistukseen on enemmän kuin katsoja ehtii edes hahmottamaan. Jokainen on loppujen lopuksi mahdollinen kiusaaja, tai kiusattu – ja sen seurauksena hänestä voi tulla jopa säälittävä koulusurmaaja. Näitä eri mahdollisuuksia ja versioita esityksessä tarjotaan runsain mitoin. Jokainen näyttelijä muun muassa esiintyy pelottavan naamion ja kaavun verhoamana vankilasta paennutta, traumaattisen taustan omavaa sarja- ja koulumurhaajaa.

Esityksen on uskoakseni ajateltu puhuttelevan nuoria, ja siinä se nähtävästi onnistuukin. Yleisöstä 90 % näyttää ja kuuluu olevan peruskoulun ysi-luokkalaisia. Alun hälinän jälkeen he kaikki hiljenevät ja vakavoituvat.  Narikkajonossa ja uloskäynnin edessä kuulen monen sanovan, että esitys oli paljon parempi kuin mitä he olivat kuvitelleet. Nuoria (ja myös minua) miellyttävät esimerkiksi vahvat ja totutusta poikkeavat ryhmäkohtaukset ja muut koskettavat musiikki- ja koreografiset kohtaukset.

Näyttelijät selviävät upeasti niin Reetta-Kaisa Ileksen oivaltavasta koreografiasta kuin Tuomas Fräntin ja Eppi Ursinin toteuttamista ja sovittamista lauluista ja rock-kappaleista. Laulut esitetään tyylillä, joka ajoittain tuo mieleen 1960-luvun protestilaulut tai jotkut Ultra Bran tulkinnat.

Hyvän kevennyksen esitykseen tuo myös varmasti joidenkin kärjistettyjen roolihahmojen viljelemä ”musta” huumori. Etenkin poliisista ja rehtorista oli luotu varsin näppärät karikatyyrit. Wanda Dubiel poliisina ja Jukka Puotila rehtorina tekevät kumpikin roolisuorituksensa kuin vain kokeneilta ammattilaisilta voi odottaakin.

Pekka Korpiniityn kekseliäs lavastus on omiaan ylläpitämään tunnelman sopivasti angstisena harmaavoittoisine kivineen ja betonitunneleineen. Toisaalta myös värikkäämmin toteutetut oivallukset, esimerkkinä rehtorin kanslian nyrkkeilysäkki tai punaiset ja vihreät liikennevalot, sekä savu- ja tuli- tehosteet, toimivat hyvinä sisällöllisinä pointteina samalla kun ne tuovat vaihtelevuutta muuten sangen harmaaseen lavastukseen. Esitykseen liittyvät muut elementit, kuten Tarja Simosen puvustus, Tarja Ervastin valosuunnittelu sekä Mari Keskikorsun videot, ovat nekin kaikki kekseliäästi toteutettu ja istuvat esitykseen täydellisesti.

Kokonaisuudessaan Räsänen on tiiminsä kanssa onnistunut hyvin nostamaan esiin ajankohtaisen, rankan aiheen. Tällä jonkin verran ehkä yliampuvalla ja provosoivalla esityksellään he varmasti puhuttelevat niin nuoria kuin heidän vanhempiaankin, ja samalla kantavat oman kortensa kekoon tärkeässä taistelussa kiusaamista vastaan. 

Rooleissa:      Wanda Dubiel, Nina Kaipainen, Tuomas Kiiliäinen, Samuli Niittymäki, Jussi Nikkilä,  Anna Paavilainen, Jukka Puotila, Eero Ritala ja Emilia Sinisalo
Käsikirjoitus ja ohjaus: Heidi Räsänen
Ohjaajan assistentti: Tanja Heinänen
Lavastus: Pekka Korpiniitty
Puvut: Tarja Simonen
Musiikki ja äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Valosuunnittelu: Tarja Ervasti
Valosuunnittelijan assistentti: Saija Nojonen
Videot: Mari Keski-Korsu
Koreografia: Reetta-Kaisa Iles
Laulujen sovitus: Eeppi Ursin
Laulujen harjoitus: Mari Kätkä
Naamiointi, peruukit ja kampaukset: Petra Kuntsi, Pauliina Manninen ja Riikka Saukkonen
Tekstin dramaturgi: Pipsa Lonka

Esitystä suositellaan yli 13-vuotiaille

Kommentit